Effort & struggle and happiness.

Tämä matka on tuonut mukanaan niin monenlaisia tunteita, että niistä on ajoittain ollut hankala saada selvää itsekkään. Ruusuisissa lomatunnelmissa emme ole eläneet, kuin muutamia sydäntä sykähdyttäviä hetkiä, vaikka sosiaalisen median maailma voi toisenlaisen kuvan antaakkin. Olemme todella onnekkaita, että meillä on ollut toisemme tukena. On ollut ilo huomata, kuinka samoissa fiiliksissä olemme, ja jaamme toistemme ajatukset hämmästyttävän usein. Se on suurensuuri rikkaus, koska muuten olisi helppo vaipua ajatustensa kanssa epätoivoon, kun asiat menee toisinaan ihan päin hittoa. Yhdessä me voitetaan vastoinkäymiset ja jopa nauretaan  niille jälkikäteen.

Retki Sekumpulin vesiputoukselle kuvasti molempien mielestä hyvin tätä kulunutta matkaa. Aluksi meille sanottiin, että se on raskas matka, mutta kaikki sen arvoista. Ajattelimme, että tokihan me rankka matka sisukkaina naisina kestetään. Sielu täynnä kutkuttavaa odotusta matkasimme serpentiiniteitä kohti sademetsän syövereitä. Pian olimme nuorten poikasten mopedien kyydissä, vauhtia riitti, ja vaikka tie oli mutkikas ja yhtälailla kuoppainen ja kukkulainen, kuten matkammekin, niin silti kaunis. Mopedien kyydissä pääsimme metsätien päähän, josta varsinainen retki vasta alkoikin. Meidän oppaina oli kaksi poikaa. Toinen oli noin 12 vuotias, ja toinen ehkä parikymppinen. He olivat tottuneita oppaita, iloisia ja reippaita, kuten mekin vielä siinä vaiheessa. Kivisiä rappusia, jyrkkiä, liukkaita, kapeita, paksuja, sammaleisia, tummia, vaaleita rappusia. Rappusia yli 500. Vaikka matka oli pitkä alas, niin se meni helposti vaikka hiki valuikin. Matkalla ihastelimme maisemia, kaakaopuita, sitruunaruohoa, tupakkapensaita, kookospuita, banaanipuita jne. Seuraava vaihe oli vaikeampi. Vaikka matka ei ollut enää pitkä, se muuttui vaikeammaksi kulkea. Edessä odotti upea näky, ja kuulimme jo vesiputouksen mahtavan jylinän. Muutama pieni polun pätkä, ja olimme mahtavan putouksen edessä. Se kasteli pitkän matkan päähän, sumu oli uskomaton. Ah, kuinka upeaa. Siinä vietimme hetken hiljentyneenä niin suuren voiman edessä, jotain uskomatonta vesiputouksissa on.

Pian oppaamme lähtivät johdattamaan meitä pienemmälle putoukselle. Oppaat kantoivat kenkämme ja laukkumme, koska olisi ollut vaikeaa kantaa niitä itse. Oppaat menivät edeltä reippaina, heiltä se onnistui helposti, koska he olivat tehneet sen niin monta kertaa ennenkin. Ensikertalaisina meiltä se ei onnistunut niin helposti. Voimakkaasti virtaava joki jalkojen alla, miljoonat pienet ja keskikokoiset kivet pohjalla.. kivet pyörivät varpaiden alla, virtaavan veden voima, tunne, että en pääse eteenpäin. Eihän tästä voi päästä eteenpäin, jos kaadun niin tuo virta vie minut mukanaan. Yritän ja yritän katsoa jalkojani, jotta näkisin mihin astun,  mutta en näe mitään. Nostan katseen hetkeksi ja nään, kun opas katsoo matkan päästä hymyillen, näyttää kädellä, että ei hätää, tule vaan. Minäkin hymyilen vähän ja jatkan taas. Jatkan vaikka jalkoja sattuu, jatkan vaikka pelottaa. Mutta mielessä tunne, että ei virta minua vie, ei tänään eikä ihan vielä, on niin paljon nähtävää. Loputtoman tuntuisen kahlaamisen ja parin läheltäpiti liukastumisen jälkeen tulimme pienemmille putouksille.  Näky oli suunnattoman upea. Kuinka luonto osaakaan olla kaunis... se oli hieno palkinto kaiken sen rämpimisen jälkeen. Kuten infossa sanottiin, struggle and effort. Kun tämä kaikki oli tehty, piti vielä päästä takaisin ylös. Se tiesi kivisiä rappusia, jyrkkiä, liukkaita, kapeita, paksuja, sammaleisia, tummia, vaaleita rappusia. Rappusia yli 500. Hiki. Voimat oli loppu. Mutta mitä siitä, matka oli sen arvoinen, ihan kaiken sen arvoinen. Loputtoman kiipeämisen jälkeen pysähdyimme lepäämään somaan kahvilaan, jossa saimme nuoren kookoksen mehua suoraan kookoksesta. Parasta ikinä. Ja se maisema siitä kahvilasta.. se oli upea. Vaikka keho oli rikki ja loppu, sielu oli onnellinen. Vielä matka mopedien kyydissä takaisin sivistykseen ja lopulta se retki oli ohi.

Tällä kaikella yritin sanoa, että ei tämä ole ollut niin helppoa kuin luulisi. Emme osanneet itsekkään odottaa, että toisinaan asiat tuntuisivat niin vaikealta kuin ne tuntuivat. Täällä asiat ei järjesty tuosta noin vaan, systeemi on niin erilainen. Kaikki toimii vähän eritavalla. Valonkatkaisijasta lähtien kaikki toimii väärinpäin, kuukin on taivaalla toisin päin kuin suomessa. Puhumattakaan sitten "oikeiden" asioiden järjestelemisestä. Siitä saa kerrottua jo toisen tarinan... Vaikka välillä mieli on meinannut lipua hitaasti synkkyyteen jatkuvien pienten vastoinkäymisten summasta, olemme kuitenkin toinen toisiamme vetäneet siitä suosta ylös. Olemme saaneet sellaisia kokemuksia, että emme vaihtaisi tätä mihinkään silti. Kaikessa rankkuudessaan matka on ollut uskomaton. Se on antanut meille mahdollisuuden oppia uutta kulttuuria, kieltä ja ennenkaikkea mahdollisuuden oppia itsestämme.

Tunteiden vuoristorata tämä on siis ollut. Ylitsevuotavaa iloa, onnea, rakkautta, järjetöntä kiitollisuutta, mutta myös sydäntäraastavaa ja harteilla painavaa ikävää, epäonnistumisen tunteita, pelkoa, turvattomuutta, jopa vihaa ja surua. Vihaa ja surua sekä monta kyyneltä on aiheuttanut eläinten huono kohtelu, jota täällä näkee ihan päivittäin. Sitä yrittää sulkea silmänsä, jottei tuntuisi niin pahalta. Kaikkien näiden tunteiden käsitteleminen on ollut raskasta mutta opettavaista. Ollaan todettu, että yllättävän yksin me täällä ollaan, me ei koeta, että meillä olisi turvallista ihmistä, johon tukea niin täällä kuin suomen suunnastakaan jos näitä opiskeluasioita mietitään.  Sen takia on ollut pelastus, että meillä on tietynlainen puuttuva turva toisistamme. Täällä ei ole turvallisuussäädöksiä tai muutenkaan turvakaiteita tai mitään sellaisia, joten ei olisi ihme jos jotain sattuisi. Täällä kaikki on omalla vastuulla. Jostain syystä meillä on syntynyt täällä toteamus: turvallisuustaso indonesia.

Päälimmäisenä tunteena meillä on kuitenkin kiitollisuus kaikesta kokemastamme, ilo kaikista ihanista pienistä hetkistä. Kun ne saisi taskuun ja tuotua sitten mukanaan... Nyt me jatketaan vielä pieni matka, ja otetaan kaveria kädestä kiinni jos virta meinaa viedä mukanaan.

-Mia-