Toisinaan päivät kuluvat hitaasti, mutta viikot kuitenkin menevät nopeasti. Kohta ollaan kuukausi oltu reissun päällä. Yksi voimavara tällaisessa reissussa on ehdottomasti keskustelu. Ollaan juteltu paljon kaikenlaisista tunteista, mitä täällä olo on herättänyt, minkälaisia kokemuksia odotettiin alunperin ynnä muuta sellaista. On voimauttavaa huomata, että toinen siinä vierellä kelailee ihan samoja asioita mielessään, vaikka niistä ei joka hetki ääntä pitäisikään.
 |
| Pehmeän pyöreän piikikäs, mutta ihan kaunis. Kuten meidän elämä täällä. |
Tylsyys ja turhautumisen tunteet ovat sellaisia, mistä ollaan muiden muassa paljon juteltu. Luulisi, että täällä on tekemistä vaikka kuinka, mutta ihan niin se ei ole. Pimeä, ei hämärä, vaan säkkipimeä tulee klo 18, ja pimeän tulon jälkeen emme voi olla "liikkeellä", ainakaan kävellen. Olemme huomanneet niin monta kertaa sen, että etenkin vanhemmat miehet näkevät meidät jonkinlaisina lihankimpaleina ennemmin kuin normaaleina naisina, että ei tee mieli kävellä missään.. Kaipaamme sitä, että voi kävellä vapaasti, ilman jatkuvaa huutelua ja kommentointia. Huom, liikumme täällä +30 helteessä t-paidassa ja pitkissä housuissa välttääksemme tätä, mutta se ei riitä. Olemme toisinaan mustalla huumorilla nauraneet sitä, että oikeastaan musliminaisten pitämät pitkät kaavut olisivat aika käytännölliset. Kun pääsemme sairaalalta klo 14.30, menemme kotiin, otamme hetken aurinkoa kunnes skootteripojat tulevat häiritsemään (rälläävät ja huutelevat), lähdemme salille, käymme ruokaa kotiin ja sitten onkin jo pimeä. Sitten näppäilemme puhelimia ja käymme nukkumaan, ja sama tarina alkaa seuraavana aamuna, kun Marian herätyskello kilkattaa klo 5.45. Yöt tulee nukuttua aikalailla huonosti, joten ei ehkä parhaassa terässä olla oltu kohta kuukauteen.. Turhautumista tulee etenkin harjoittelussa, kun emme pysty yhteisen kielen puuttuessa millään tavalla ilmentämään sitä, että osaamme ja tiedämme asioita. Meitä opetetaan kädestä pitäen mittaamaan verenpainetta ym... Se on todella turhauttavaa, koska meillä molemmilla on työkokemusta pitkältä ajalta lähihoitajina. Se käy vähän ammattiylpeyden päälle. Ammatillisesti on toisinaan ollut vaikeaa katsoa hoitotoimia, ja se taas on saanut miettimään ammattietiikkaamme, joka siis näinollen näyttäisi olevan kunnossa. Vaikka kädentaitoja tai oikeastaan mitään emme ole päässeet juuri harjoittelussamme oppimaan, olemme oppineet paljon itsestämme ja ympäristöstämme, niin hyvässä kuin pahassa. Kun näkee asioita näin eri vinkkelistä, tulee väkisinkin kasvettua ammatillisesti. Jotkut asiat eivät vain tunnu oikealta. Toisinaan taas hoitajat täällä ovat viimeisen päälle hyviä töissään, joten monenlaista on tullut nähtyä ja erilaisia tunteita koettua. Tänään käyttäydyimme "huonosti". Emme voineet jättää iäkästä syöpäpotilasta yksin kun hän oksensi sängyssään, kun ei omaisiakaan ollut paikalla. Emme lähteneet hoitajan perässä pois huoneesta, vaan autoimmme miestä mäessä, putsasimme ja vaihdoimme hänelle puhdasta ylle. Vaikka toimimme vastoin mentoriamme, emme tehneet omasta mielestämme mitään väärää. Potilas puhui englantia, joten kommunikointi hänen kanssaan oli helppoa. Hän oli kiitollinen, että autoimme.
 |
| Sairaalan ulkokäytävältä otettu kuva. |
Kuten olemme kertoneet, ollaan aika eristyksissä täällä. Sen takia viikonloput ovat todella tärkeitä meille, kun voi mennä ja tehdä sekä kokea uutta, mihin viikolla ei todella ole aikaa. Viime viikonloppuna olimme yhden yön hotellissa Lovinassa, ja siellä meillä oli aikaa lököillä uima-altaalla, sekä pistäytyä hieman jopa ilta-elämässä. Se todella tuli tarpeeseen.
 |
| Missä palmupuut on puita vaan... |
Eilen maanantaina eräs osastonhoitaja kertoi meille ikävästä tapahtumasta. Seitsemän vuotias lapsi oli menettänyt äitinsä,isänsä ja sisaruksensa skootterionnettomuudessa. Lapsi oli tietenkin shokissa, ja oli huutanut äitiään. Osastonhoitajan teki vaikeaa edes puhua asiasta, sillä hän hoiti tuota lasta ensiavussa. Täällä koko perhe ahtautuu näppärästi skootterin kyytiin, ja näemme päivittäin mitä järkyttävämpiä skootterikuljetuksia. Saman skootterin kyytiin mahtuu isä, äiti, yksi lapsi äidin syliin ja kaksi lasta isän eteen. Viisihenkinen perhe ei siis suinkaan matkusta farmariautolla, vaan kompaktisti skootterilla. Ja jos jollain on kypärä, niin ehkä isällä. Harvoin näkee lapsia kypärät päässä. Useasti näemme myös, että äiti tai isä ajaa skootteria yhdellä kädellä, ja toisella kädellä kannattelee vauvaa. Koska liikenne on todella kaoottista ja ruuhkaista, emme ihmettele ollenkaan, että kuolemantapauksia sattuu. Päivittäin sairaalalla näemme ruhjeisia, tai jonkun raajansa murtaneita ihmisiä, jotka ovat olleet liikenneonnettomuudessa. Olemme kuitenkin päättäneet olla pelkäämättä, sillä joku kulkupeli täällä on oltava. Jos meille liikenteessä jotain sattuu, niin tuskin ainakaan omasta syystä koska ollaan tosi varovaisia. Enemmän jännittää kaikenlaiset tohelot ja torvelot, jotka kaahailevat miten sattuu. Turvallisuusasiat ovatkin täällä, miten sen sanoisi, ei juuri näkyvillä. Ei täällä näe työmiehillä kypäriä tai valjaita kun he kiipeilevät korkeilla katoilla tai rakennuksilla. Hoitajat pesevät hoitoinstrumentteja hanan alla kapealla käytävällä sairaalan katolla ilman minkäänlaisia kaiteita turvanaan. Taidettiinpa itsekkin kertaalleen keikkua samaisessa kohdassa, kun meidät passitettiin pesemään metallista kaarimaljaa avannepotilaan hoidon jälkeen...
 |
| Siellä ne työmiehet heiluu ilman valjaita. |
Eipä tässä tällä errää kait tämän ihmeempiä, jotta jää jottain kerrottavaa seuraavaankin kertaan.
-Mia-
Kommentit
Lähetä kommentti